Job (hämillään). Viisikymmentä tuhatta! Olenko minä määrännyt viisikymmentä tuhatta? (Eriks.) No, onko sitte ihme, jos itse olenkin aivan ilman varoja! Siinä palkka hyvästä sydämestäni. (Kovaa) Mutta oletteko Te kaikki hulluja? Tahdotteko tehdä pilaa köyhästä sukulaisestanne?
Vesterkvist. Tule tänne Tilda, syleilkäämme yhdessä rakasta enoa ja pakoittakaamme hänet ottamaan vastaan se kiitollisuuden tunne jonka olemme hänelle velkaa. (syleilee Jobia.)
Tilda. Soisin, että aina olisimme enon rakkauden ansainneet! (syleilee Job'ia).
Job (tukehtumaisillaan syleilystä). Tämäpä nyt tuhat tulim — —
Vesterkvist (pitäen kättään Job'in suun edessä). Ei, viisikymmentä tuhatta se oli, mutta siunauksenne on meille kalliimpi kuin kultanne.
Kummellund. Viisikymmentä tuhatta — minä siunaan teidät, lapseni (yhdistää nuorten kädet).
Job (irtautuen heistä). No, ottakaa ne sitte ja minun viisitoista laivaani myöskin kaupanpäälle!
Kummellund. Minua ilahuttaa kuulla, että olet rikas ja hyvinvoipa, mutta olisin kuitenkin suonut olevan toisin, niin että jollakin tavalla olisin voinut osoittaa, miten rakas vaimovainajani ainoa veli minulle on.
Job. Hä!
Kummellund. Voi, minun autuas vaimoni, miten minä kaipaan häntä! (itkee).