* * * * *

Seuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen kertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti vain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri luonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista kesämuistoistani.

Kesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai tarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat synnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat kauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita kaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin saariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka maalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai etempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne perheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko kesäksi kaupunkiin.

Tähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä nuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla päivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta asuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen saanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin kaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana aina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin kaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa saanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun käytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.

Onneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin olisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta tuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa tavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin mäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät lehtevärantaiset niemet, — ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin missä muualla tahansa.

Ja kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja pakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset eivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe, jos joksikin illaksi tultiin istumaan "Pienen Vasikka-haan" (nyk. Kappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille selystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan ollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni "kappeli", jossa oli istuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa. Siellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin. Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka viljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella vanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja n.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen, jossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien myymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti kotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä vuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään varjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan petytty. — Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli yleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä, tehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille komppanioille. — Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen puutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen ravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. — "Landhaus zum Vergnügen", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen vuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin puistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko kyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.

Poikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan hakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia. Purjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein koskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan houkuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme ympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat ja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon, jossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren viileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui eri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen, viisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen kuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat toverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen etupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin hyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin 50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman uintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja häntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, — omain kasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin hänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal. yhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma — kenellä pyyheliina oli, kenellä ei — ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua pitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, — edelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei Klinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan autioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa kävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin uintirannalle, — silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan "thalatta! thalatta!" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille uimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai keksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen "Ursinin kallio", jota nimeä myöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.

Senaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri erittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia katsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella tavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin, että tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen nähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin joutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen aseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin etäällä. — Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä. Paraateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla, pataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella. Siellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin takana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän taaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti harjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina lukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon salaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten sotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee siitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa kävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka sitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei päällystö katsonut — siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin ulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa — minkäänlaisen siivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia katselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä opettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu valaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja vääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas nyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan alle ja joskus, lieventävänä palsamina, — suloinen sylkäys kasvoihin.

Kaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi puoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku sotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä tehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin liepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten kesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti, lakkaamattomain "paschalusta"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän kiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat harjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. — Suomalaisessa pataljoonassa ei toki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo epälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin harjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä ojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin nuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. "kasarmikukkasia" sekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja voimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että ne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita sotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On surullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa kesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia vanhemmille ja nuoremmille.

* * * * *