* * * * *

Kun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä, en voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria Fredr. J. A. Argelanderia. Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823 oli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu astronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet nimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi observatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla uutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet iloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata häntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja Argelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella auringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan tähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat — niissä ei ollut mitään täpliä. — Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois ja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän tiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.

Vanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva heistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet näin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta asti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja järkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin hatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä, pitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän kulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän antautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut filosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja saadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset velvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset ja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen säätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin hän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun tiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen puheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja kaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa yksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa perintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli hänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. — Mutta vaikka häntä näin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen sukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli 1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin, täysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta jättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J. Nervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että Hällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan kuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta, sitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen kuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta ylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen silloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.

Useita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin vielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun ylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita aikoja.

Eräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on Johan Gabriel Linsén, ennenmainittu "kaunotieteen ja runotaiteen", s.o. roomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini (äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja hänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan omituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen sekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima — hän oli m.m. Turun palossa menettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen vaimonsa ja kaikki neljä lastaan — oli hän, tuo pelottavan pitkä ja laiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen luonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä. Häntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt, milloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli väliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka tutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta kyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne. Kun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin opettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden miltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa kehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa kielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti. Turussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain piireihin, joissa eli herättävää henkeä; "Mnemosynen" toimittajana oli hän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen kansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen harrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli myöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen monivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista mielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna säilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän kaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L. Runebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa. — Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa yliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo ennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi tautivuoteella ja kuoli 1848.

Jätän tässä henkilömuistoni syrjään ja siirryn muuhun.

Ne julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita 30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4). Julkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua kaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin tarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään vuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se jotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty. Seuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura, Kirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja Raamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet seurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja harvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten olivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.

Monella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä selvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. "Euroopan maitten joukossa ei ole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa. mutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta", niin kirjoitti Hels. Tidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. "Maamme taidealoista", niin luetaan samassa artikkelissa, "asettuu rakennustaide kieltämättä eturintaan — intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen rakennuksistaan." Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli Suomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo maininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja Klinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa ylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita perhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden virkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin öljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, — tavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan elänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu virkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit rinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan taikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat korvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten olivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella tyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu. Poikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu puupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin oli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia Kristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän historiallisia muistoja kuin taideteoksia. — Valokuvaamisen aika ei ollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. — Kuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka kipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.

Mainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa harjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli taiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti siihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa j.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf oli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä, ainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä kumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka 1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin henkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota maalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa 30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda Rotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla eikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.

Semmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen taideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen aikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko taiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian harvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.