Tuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, salaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa, kenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää hallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan tehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi vasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni "interregnum", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö S. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen vaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun politiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja yhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon nimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman että hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla pääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille talousosaston jäsenille ja "kumartamaan" päästäkseen suosiolliseen huomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän auttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen mahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja hyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten mainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun hovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin hänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle lankomiehelleen, itse "hänen hirmuisuudelleen" von Haartmannille.

Ladaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena kuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan. Senaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme vuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole koskaan omilla silmilläni nähnyt.

* * * * *

Niitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva, kun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun mainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat keskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa kanssa.

Näistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä kolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen aatelismies nimellä von Weissenberg; samalla hänestä, joka oli ollut kenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen tirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos. Hänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei juossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja oli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään voitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen, vaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi virkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen, sai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin. Kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien kenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön seuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut laajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin muukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen samanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa — joista prokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin ansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, — olimme Otto veljeni ja minä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme heidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.

Juuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa, näin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti jutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme miestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä, nim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.

Carl Ludvig Engel, hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin ohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää. Hänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin; niitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu. Hän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen; oli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa vaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli. Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen rakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet miehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti sidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet näin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka päivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui melkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut hänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.

Myöskin vapaaherra Carl von Rosenkampff, översti (sittemmin kenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli syntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen vphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika — setä oli jo 1812 tullut Pietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä kreivi K. M. Armfeltin apulaisena —, oli hän kasvatusisänsä vaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan n.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut ja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan maan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet hän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli "Koski-parooni", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja suosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän viivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta monet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket perkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän verrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä suuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli valmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän pääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina hänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä aina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.

Ainoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei koskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti Nils Nordenskiöld. Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä maailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen kivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista oli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina jotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä Nordenskiöld-suvun jäsenille. — Hän eli kahtakymmentä vuotta myöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en lapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin kautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon tässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja vanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.

Nordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan, saavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian Steinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä ja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla oli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja oleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden etevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi häntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. — Myöskin Engelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän muutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil suosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. — Sananlasku sanoo: "Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka olet", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista ja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää, minkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil on Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa, että hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli joutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan kenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän maalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat, juhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan sanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille miehille — silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein nykyaikaisia nekroloogeja —, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin hautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: "Horjahtamaton oikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen, todellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot, kypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi Steinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora hyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen tunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet muiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta rinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus taikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin asujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen kunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat joukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan". — Tällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä kuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.