Useita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei ole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt Schauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan kultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella, toinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja. Sodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua sotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä mainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät sodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi luutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä kumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla parantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja nuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali. Vaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä kumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli onnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa korkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.

Mutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen sotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta sodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen sotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan sen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja halttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen näköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet talvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta peninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen itselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, — muistaakseni kaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin, miks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että niinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he tahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat eläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle kävelymatkalle takasin — Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä edemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä samalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä Vänrikki oli laulanut.

Eräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo valtiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos Johan Albert Ehrenström. Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta kaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta saanut armon — siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa. Hän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän hyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä vaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä Armfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja valtiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä, kuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna, joskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan, taikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään matala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä kuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset livree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista, jonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin uudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli ollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä Ehrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä kauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin, (joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin tunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys antoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on hänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin hänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja Ehrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa, joka hänelle oikeutta myöten on tuleva. — Hän asui vanhoilla päivillään Kasarmintorin varrella — nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu. Siellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut paperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta ne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli 1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin täytetty.

Toinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota usein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra Vilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli ollut ylimarsalkka ja "ylhäisyys" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli tuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin tyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman valtiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän nopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen yliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli lähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja siirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet nimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä Viipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi senaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. — Hän oli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän siis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi tehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta niinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen palatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen virkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun sellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos oikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin uskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos hänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen vaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti tuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu vieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli oikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen sukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin erityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan syytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie tavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia epikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien loistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän pintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita tauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen kirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista ranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti ilmestyneensä "Cyteressä", "Luxuripolissa" j.n.e. Myöskin puutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä perusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s. Punanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja sitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa Uudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle suuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin laitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa. Punanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla kaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti niinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä junkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä määrärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä valtiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.

Ajalle kuvaavana — joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta myöhempinäkään aikoina — mainittakoon vielä, että tuosta entisestä ruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin insinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli hän vihdoin 1850.

Ensimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo aikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton kahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa meni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle, miehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen valtio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa maksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.

* * * * *

Eräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla luonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent. prokuraattori, salaneuvos Carl Walleen. Jo hänen ollessa nuori hovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa tulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana, ollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön puheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille Suomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän paikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan itseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea Suomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä siirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin yhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan ystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni naimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin talousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen prokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30 vuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti eronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa melkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli 20-vuotisia, mutta — sanokaamme se suoraan — onneksi miltei hedelmättömiä töitä.

Vaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi) taipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen valtiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin kreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja vilkkaasta kirjeenvaihdostaan — he kirjoittivat tavallisesti syrjässä postista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, — joka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta hukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime vuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa hoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen Taideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli kotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla harrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa Träskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä koristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja laitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä hän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. — Valitettavaa oli vain. etteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen kauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin yhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.

Melkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät virkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he henkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä useimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta yläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.