* * * * *

Olen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan koululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani. Niinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa jonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian maisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta nuorempaa veljeään, niinsanottuja "pikkupoikia", joista toinen oli yksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat vanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt kuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan läksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon ja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin Latinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta, Ekelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e. Eräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui veli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä aamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me luimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme, niinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan "pikku poikain" opetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa koulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan ylioppilastutkintoa.

Yksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia oppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että olisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu, jota arkipuheessa sanottiin "suureksi kouluksi", oli erityisesti huonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät opettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä koulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä opettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat olivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien sekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten vanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan käyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja ajanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. "Lyseo", alkoi vaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat sinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta vuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä viljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä, n.s. "Lauvantaiseurasta", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin samoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu pedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa Runeberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita, ja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa "patukkaa" hyvin harvoin käytettiin, — sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka suorastaan jo olivat joutuneet "lain ulkopuolelle". Tässä lyseossa kävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne ikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut "privatisteiksi" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon heidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä ihailla noita alituisia katukahakoita "rottain" (suurkoululaisten) ja "kissain" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.

Tyttöjä varten — lisäänpähän sen tähän — ei valtio silloin vielä ollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret saivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. "pensionaateissa", taikka pidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä opetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen oppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin Viipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai muualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan kuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni koskaan ollut puhettakaan.

* * * * *

Olen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää enkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani luetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän käydessä kotitalossani taikka muualla.

Kun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja sotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä sotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja arvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, "voittojemme, surujemme ja kunniamme kulta-ajoista", vaan kyllä me lapset jo silloin osasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita, vielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha rinnassa taikka kaulalla.

Yksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf Ehrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni luona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden päiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli hän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja 24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä ollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti Oravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen Miekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen järjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä, Aleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja parin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi suruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan — jonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja kenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas elämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla kummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava ollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen näyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas ja puhelias. "Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa merkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan, mitä piti oikeana", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan. Eikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.

On hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina hänen kuvatessaan "kenraalia" "Vänrikin markkinamuistossa" ja että tositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys. Sitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan iloisissa pidoissa tehdä ivaa "Sotamarskista".

Toisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin, sain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja kun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä. Samaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan jos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin totta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla hänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan. Tunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä ajoi mustalla hevosella avantoon: "Niin piti tuon mustan saatanan siis vetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat kirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi". Sitä en tietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä maustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että ihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo kirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta kovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle silloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni sohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi runoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, — silloin olisi pieni ymmärrykseni varmaankin seisattunut.