Täten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen kirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme riemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti muistettava, puhun tuonnempana.

Kumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi ja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään muun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli — Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian alkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille. Kirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen katselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai muutoksen. Valtiokalenteri oli osattava. Ja sen tuntemisessa pian vaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan varmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin tuntemista.

* * * * *

Kotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa lukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten jo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin historiaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin. Kaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin silloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa. Siten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö kumminkin kävi hiukan kirjavaksi.

On muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen aikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä, luettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi vähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se riippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin kuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni sivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä varmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta senaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui virkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa keräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä seura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia, vaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin vieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja suurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin alussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi, sittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta hävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat jaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla yksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia kirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria, salaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P. Winter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, — useita pienempiä en luettelekaan.

Isäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä tapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia, maailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia erityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia oli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin luonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin "Ruotsin linnut" ja Nilssonin "Skandinaavian eläintieteen kuvasto") oli paljo. Kaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa edelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli alkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin Upsalassa painetun suuren teoksen "Bibliothek der deutschen Klassiker" kautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja Arnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin pitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini, Abellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki olivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään Hjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain säännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon, Marryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei voitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.

Halukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen kaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen kotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä huolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani runollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa tarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin pianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta vähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden taivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä kuultiin pian "Ingeborgin valituksen" ohessa usein Böttigerin herkkiä ja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista "Vinterblommor" (Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin Ruotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin historiallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat ruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan lukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä, vapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin eikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion saavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin, 1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. — Almqvistista en ole vielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin miespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa, melkein ihannoiden palveli.

Kuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa puupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja valopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin vähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja vaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen Tukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi kuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan sitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti jotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen jäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen piirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä aihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia, uusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan ainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta numeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.

Muistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme anastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat. Tätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe, joka julkaisi "Oloja ja suhteita" (Ställningar och Förhållanden) nimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838 vankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo Juhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria kansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi kaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä tapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla jännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan. Crusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840 Vaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista kuvaustaan "Morianen" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman nautinnon.

Valtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot, mutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr. Hvasserin ruotsinkielinen kirjanen "Liittoneuvotteluista Ruotsin ja Venäjän välillä 1812". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan käsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä kirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi valtiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä sen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella lämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys valtio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja seuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa "Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812" esitti, oli kyllä miltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä pääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin ei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi: epäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä, niin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen kuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen on. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi epätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I. Arvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan kirjoittama perin pessimistinen lentokirja "Suomi ja sen tulevaisuus", jota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että sitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin vuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja "Suomen nykyinen valtiomuoto", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota nimilehdellä sanottiin "yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja Pekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä", tutki kysymystä vakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa myönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä suuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen professorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, — tätä miestä jo silloin pidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt olevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen hyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä uskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän valtiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden perästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli Kekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson tuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään asioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat väitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin ainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.