Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa; hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori, ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa, entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär, oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, — kaikilla oli siihen myöskin lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet; piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.

Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner" (Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s. fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri. Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se, minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa "Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista" sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle, kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.

Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa: hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle, että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää onnellisina työstään ja tietää — melkein niin paljon kuin huutia. Ja yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla. Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan, joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen. Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi oli tullut.

Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m. mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä 50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa, etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin kiitollisuudella muistelen.

* * * * *

Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas, melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin kunniakkaalle sijalle. — Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä, Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m. lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä — hänen toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli — oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot" solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858 saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti tyyneelle mielelleen.

* * * * *

Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet, nim. Johan Jakob Nordström ja Johan Jakob Nervander.

Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden, kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä, vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa, hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, — se kaikki oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V. Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa: siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä, vielä tarinoida yhtä ja toista.

Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät. Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot", ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen, odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos "ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten maailmantapausten kirkastamassa keväässä.