* * * * *

Saavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.

Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten järjestetyt.

Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.

Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p. 1842 — se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä — julisti filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström, minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.

Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni, olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian, (joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni kirjastossa oli, — sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun ylioppilaskekkerit.

* * * * *

Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.

Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava. Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14 sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa, jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. — Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni, tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan". Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m. Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä ystävänsä". — Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa, väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan, joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli ollut kuohumispisteessä. — Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa. Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan; muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain ominaisuuksiensa vuoksi. — Kenraali Thessleff pysyi korkeassa virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.

Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa. Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti, oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt "edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää ja "Täti" — sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi varsin yleisesti — itse oli aina ystävällinen ja kohtelias. Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet, joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi — silloin hän toki jäi vähemmistöön! — ja Nordströmin siirtymisestä vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä muutamia muistoja kertoa.