Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan, nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu, "jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti. Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta, arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.

Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi oli taas uusi toimittaja etsittävä.

Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels. Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli, kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika, joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän toimittajana hyvinkin onnistuisi.

Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z. Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui kaikista hänen kirjoituksistaan, — se oli jo heti enemmän kuin lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja runolliselta, — hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille", joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa, loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.

* * * * *

Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.

Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka kunnioitettava professori G. Renvall — Ulvilan rovasti ja suuren suomalaisen sanakirjan tekijä — julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan ja rumentamaan oman kielensä. — Jotta voisimme ehkäistä oman kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa, jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta. Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi. Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria; se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi, ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää tämän asian suhteen olisi tehtävä." — Suomenkielen edistämiseksi vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja sisällisellä hyväntahtoisuudella".

Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.

Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin: "Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi? Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? — Ei tosin niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli heti voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. — — — jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen, joka ei häpee suomalaisen nimeä — ja niiden lukumäärä onneksi harvenemistaan harvenee — kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö, jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan, jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut, samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta, joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".

Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt silloin olivat ehtineet.