Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt "Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".

* * * * *

Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt. Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, — muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä, ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi. Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä, isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä oli menettänyt.

* * * * *

Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle, perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit, ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona. Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti latinaksi puheen.

Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli sotaväen paraatia Senaatintorilla, — ei kukaan voinut silloin ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin miksi se pystytettäisiin! — kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin, että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan, naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, — se oli komeaa ja vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle, korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti sepitetyn suomalaisen laulun, josta ruhtinas erityisellä mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta viimeisiksi jäähyväisiksi.

* * * * *

Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840 tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.

Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi", isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén, F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin. Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi historiallistieteelliseksi arkistoksi, — sitä ei ole koskaan voitu sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.

Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen 1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels. Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies, joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta". Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat lehdilleen.