* * * * *

Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, — ainakin lukukauden alussa. Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A. Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta", kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään Euripideen murhenäytelmiä, — vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. — Vielä kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty, joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina oli saatavissa. — Myöskin opetushistorian professorin ja kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, — estetiikan professorinvirka perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi lukukautenani — yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen asetoverini, ja parin muun toverin kanssa — käytin hyväkseni tuon vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta, pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.

Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut, mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta, josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten", "Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani, keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden alussa 1843. — Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja, mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä 1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi vasta syksyllä 1847. — Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843 kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan palannut ennenkuin 1850. — Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, — siitä vielä saan puhua.

Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta, yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja — omituinen sattumus —, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim. pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja "Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli (lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa, joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.

Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana, mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut kuvata.

Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa. Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella, että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.

Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen keskustelun alaiseksi.

* * * * *

Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme. Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia, jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.

* * * * *