Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.

Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt — marraskuussa 1844 — kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:

"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta uutisesta: Nordström, — Johan Jakob Nordström — aijotaan erottaa pois virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin, tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi. Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.

"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".

Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä. On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto, että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla, mistä oli kysymys.

"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori, Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta), että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli 'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, — sihteeri sai siitä lukea erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria 'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan, että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista). Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat, sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta puhuttu".

Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä ylioppilaskunnassa aika hyvin.

* * * * *

Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844, jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.

Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa. Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta 1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut, paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen, mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi lehti tulisi olemaan nimeltään Saima, että se ilmestyisi kerran viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta. Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti "tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä sisältöään".