Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., — tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".
Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa "Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista. sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. — Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen, yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää. Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa kielessä. — Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista. Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle pohjalle perustu.
Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan Saima-lehden perusajatus.
Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön. Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella, ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne leikillisessä ja huvittavassa muodossa.
Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä" ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle" antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet — Borgå Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo Underrättelser y.m. — saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia näsäyksiä.
Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista, valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut, matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m., jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa "Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme. Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie saman heikkouden syyksi luettava".
Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi kerran näkevät junaveturin.
Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut. Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään. Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta pääsisi syntymään. — "Suomenkieli on tätänykyä" — niin kirjoitti Snellman alussa vuotta 1845 — "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi olemassa sitä käyttämään. Uusi sukupolvi tarvitaan suomalaista kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään. Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".
Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen kirjallisuuteen kuuluvana. — Ja vielä vähemmän meidän päivinä ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A. Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen kirjallisuuteen.
Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä. Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan rannikkoseutuihin". — Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää. Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen 'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". — Vielä seuraavan vuoden alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita tulevaisuuteen".