Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels. Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut, että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä oppimaan". — Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi "sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti, "että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan: opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen, kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844 Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla (elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":

"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?

"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan. Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?

"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.

* * * * *

Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä. Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä, nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet. Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen, tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää, että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels. Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta, Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku "Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja terotella oppejaan.

* * * * *

Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus — fennomania, jos niin tahtoo — rupesi mahtavasti laajenemaan.

Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu, mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi, niin arveltiin, — eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo voitettu.