Lapsuuden ajat 1830-1840.
Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin. Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut, vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.
Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä 1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet sotureita — niinkuin hänkin aikusemmin, — kaikki, melkein poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.
Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle, niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo, tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.
Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei 1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie. Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, — se oli sangen pitkä ja vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi muistan.
Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme, tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin paikankin puolesta.
* * * * *
Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme, vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti vastaanotettiin.
Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan heiltä vaikutuksia.
* * * * *