Sen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä otan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:
"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin. Ylioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas Kaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut: Nordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja Rabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata. Laulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli. Leistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan toisen Bellmannin. — Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin kotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa Nordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo yöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin kotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin saattamisiin kului yö aamuun asti."
* * * * *
Molemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel
Leisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli
Suomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää
erikseen muistella.
Leistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja tunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä, pyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi arvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta useammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia huolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan erittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen länsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi. Siellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin epäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti useita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei enää ollut yhdessäkään.
Kun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti länsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat, pyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen iloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä, vainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin silloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell kokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:
"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään kestien aiheita — suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä pidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja Leisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri länsisuomalainen runoilija' ollut mukana.
"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein juromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja lauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät kasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet taas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että hänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin huudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka tahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen', jonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, — ei rauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli valmis. — Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi kädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit täytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat tunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.
"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe: Leistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä kurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento notkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti kuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen vähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä toistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. — Tämä kaikki oli aivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui Leisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan Leisteniuksen runous ymmärtää.
"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle nostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin tunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta tilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi aikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan, vaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa".