Taideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain pidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita syntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla. Helsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen opettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin seuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin hän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon freskomaalauksia laatimaan.
Yhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja Nervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä perustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten kauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui puheenjohtajantoimesta jo 1849, — yhdistyksen sääntöihin oli näet tehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri kernaasti taipunut muitten tahdon alle.
* * * * *
Nyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä tapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.
Ensiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta, Korkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli vähitellen lauhtunut, — sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen jälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen osakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä, ruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää ruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin liittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan rohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella 1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa osakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään noussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin. Mutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia traditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan olleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli kumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista kolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella innolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin rohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon yhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin helpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun puolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti tarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään, ensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän Turkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi, inspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi Elmgren.
Näiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota suurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka, toisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita ristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta, joka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.
Silloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän päiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on kirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.
"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein muhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin suinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin Ursinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50 ylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että vieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa marssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6 Kaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti koristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen soittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan hauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla luki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen kehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten alkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin konsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville inspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja kuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille. Eipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi — puheita ja vastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin Länsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen tilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.
"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan ballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi Leistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka herättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti laulettu.
"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten Nordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista ilonpitoa — ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot läksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen ulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme, että viisi me rehtorista nyt — ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen hyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole suurmiestä professorein joukossa.[16] — Me nuoret viivyimme juhlassa kello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa koko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli ihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille, ja erosimme. — Se päivä kauan muistossani säilyy."