* * * * *
Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846 innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi, sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori. "Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä herättämään koko yliopistoon uuden elämän" — sellaisen toivomuksen olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.
Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849 yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe, lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung, Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta), tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet — useampia niitä sentään ei ollut.
Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan Kahvi-Maijan luokse — hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta, joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä 1850-luvulla —, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa, vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei. Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m. Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen 1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.
* * * * *
Vuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.
Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla. Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle, ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.
Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim. Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi (sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.
Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä 1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin. Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei enää ollut kaukana.
Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin. Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi. — — Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa, arvattavasti syystä. — — Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä. Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. — — Tarvitaan joskus kova ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." —