Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p. surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa, vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä, joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon sitä tarkoittavan.
Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä. Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän "kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna, varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää mielissä vireillä niinkuin ennenkin.
* * * * *
Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan. Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla. Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka, mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima edellisenä vuotena — sen ilmestymien kiellettiin.
Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen" osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla, että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.
Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita. Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien" toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi ehdotettiin ja hyväksyttiin.
Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku, josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.
* * * * *
Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841 oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt, vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa, laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin, ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna (1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.
Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t. kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita, mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa. Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi, vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti. Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850 asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka — samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun suuren surmaiskunsa.