* * * * *

Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat (sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet 1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi" — niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran teoksista — "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä, levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä. Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka kuolemasta." — Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan; osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846 julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen kirjallisuuden seuralle.

Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään 11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A. Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja kansallisuuden pyhän asian hyväksi.

Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle, vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä — niiden joukossa minutkin — tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä: Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain tietää asian:

Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia, joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä. Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty, saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.

* * * * *

Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.

Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt toinen toimenpide toistaan. — Venäläisten kirjojen ostamista varten yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. — Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet; sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä taitavansa." — Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi, että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." — Ja vielä kesäkuussa samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]

Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841 kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.

Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä, jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan venäjänkielisestä kirjallisuudesta — jotka hän piti ruotsiksi — kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot maisterit ja ylioppilaat — jotka valmistautuivat valtiomiehiksi — läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan, jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m. seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen ja sen tulee niin olla."