Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V. 1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme 350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä seuraavat edut.
Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan, että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua. Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä" pitkään katselemaan.
Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin. "Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti silloin luennon parista Pushkinin runosta — kellään ei ollut kirjaa edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä lukukaudella eikä seuraavillakaan. — Samoihin aikoihin kuuluu toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla, myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.
Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846 laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif" ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847 Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan, karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli saapuvilla. — Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia. Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten kuin vapaaehtoisuuden tietä.
* * * * *
Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana; lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin takkeihin ja valkosiin liiveihin.
Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu. Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten Vadstenaan ja Ombergiin.
Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin; kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys, jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni minulle osoitti.
Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla. Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella lämmöllä eikä kunnioituksella.
Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847, rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!