* * * * *
Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä, keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin, Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty — oli maaliskuun 10:s päivä — saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen huoneen — meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z. Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni Otto ja minä — ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen — lehden piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme, hymyili meille uusi päivä.
Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää mukana vuonna 1848, — se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin kirjoitin.
Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme ainoastaan kieltoperäinen.
Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848 ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.
Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt, Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan toivonsa täytetyksi.
* * * * *
Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848. Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä, Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet. Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun — saman, joka sillä vieläkin on, — valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.
Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma, yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa, historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta! Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.
Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri, kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset, virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, — joka noin kuukautta sitten yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista — esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu. On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista, sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä (suomennettuna) julaistaan: