Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu. Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.
Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet — pelosta.
Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä, elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: — sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!
Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.
* * * * *
Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin, kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit, jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.
Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.
Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.
Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.
Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin. Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava, siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä, kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste", neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa, jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, — muut tiedot eivät tulleet kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista, vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa, venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle antautuvain lukumäärä — ainakin 1850-luvulle asti — kasvamistaan. Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s. suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut, pidettiin varmaankin vaarallisena.