Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.
Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut. Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.
Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi, suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään. Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen. Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan kantaa.
Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla. Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, — niistä ei puhuttukaan muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen. Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin valtiollisista asioista, niin koskivat ne — paitsi tuota nimitysasiain aina jännittävää kysymystä — tavallisesti muistutuksia tai tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o. kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran" nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että, vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu näyttää, että hereillään oltiin.
Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!
Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa. Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta — Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan. Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan toisilla silmillä kuin ennen.
Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo" "Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa, että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat, ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä tulevaisuuteen.
Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot — taikka suomalainen joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona — ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa "Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.
Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli, kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin — hyvin sen vielä muistan — useita sellaisia paleltuneita entisiä kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen — minulla oli unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta —, silloin olivat upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä. "Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.
Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään, sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa, myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu samaisen yhdistymisen puolesta.