* * * * *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet, puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo 1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" — s.o. Kauppatorin ja nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle — 1820-luvun lopulla ja ne kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin. Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia; vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista oli Uniooninkatu — tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä, Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi — koko pituudeltaan valmis. Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin. Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä. Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi. Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat. Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk. senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli (senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja 1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852. Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto. Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä. Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

"Glädje nalkas våra sinnen,
Sorgens dystra skuggor flyn,
Sjunken, alla smärtans minnen
Höj dig Tro på en Försyn!"[3]