Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla, enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat (kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan, vihittyjen hatut ja seppeleet, — se oli kaikki lapselle jotain mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, — ne olivat hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset, joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset, jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä ympäristössäni huoahdettavan.

* * * * *

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut — sininen hännystakki ynnä rivi kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu — olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin. Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832 vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää. Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä, joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831, kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri, saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä, vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa. Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa, — se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu, Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla, teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa. Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta, kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas, että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää. Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli "kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä, toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille, keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle, kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille, rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.