Siis sielus pohjahan piirrä se
Ja viime hetkehes kanna,
Sit' uskollisesti palvele,
Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle
Työs, lempes, henkesi anna!
Se kalleimmista on kallihin,
On äitisi armahainen;
Se elon soi, se sen vaatikin,
Sen kunniaks elää ja kuoliakin
Nyt vanno'os, nuorukainen!
Jo päivyt kullassa sammuupi
Ja vesiin vienoihin vaipuu,
Se valas kallihin kuulevi;
Oi, nähköön heelmät se lempesi,
Yön varjot kerran kun haipuu!
Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas odottaviin vaunuihin.
Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo syksyn alusta 1848.
Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata, isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika, jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.
Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat — kuljeskelevien yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin käytettiin lisänä — säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo sydän.
* * * * *
Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta. Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa. Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät väitöskirjansa; — mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s. ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina. Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa, luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin puuttuvalla arvostelukyvyllä. — Verratessaan toisiinsa näitä miehiä täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan; ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.
Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! — Jos Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti pantu mielenosoituksia toimeen: — edellisenä syksynä, kun hän oli väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia vastaan. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin Aminoffin asunnon edustalla.