— No entäs lapsia?
— Niin, kun olet poissa, mutta kun olet kotona, niin kitiset niiden tähden, ei pahasti tietysti, mutta kuitenkin! Oo, ei, kyllähän sinä niistä pidät, uskonhan minä, en tahdo sinua väärin syyttää.
Illallisella oli mies hyvin lauhkea ja tunsi mielensä alakuloiseksi. Hän ei lukenut iltalehtiä, mutta koetti vain päästä puheisiin vaimonsa kanssa; mutta tällä oli niin paljon huolehtimista, ettei hän ruvennut pitkiin tarinoihin ja sitäpaitse olivat hänen tunteensa ehtineet hyvin terästyä kymmenen vuoden ottelussa lasten kamarissa ja keittiössä.
Mies oli kovin tuntehikas, vaikkei tahtonut sitä näyttää ja epäjärjestys hänen huoneessaan vei häneltä sielun rauhan. Hän näki jokapäiväisen elämänsä, olemassaolonsa kappaleita nakeltuina sinne tänne tuoleille ja piirongeille ja avonainen, musta matkalaukku ammotti hänestä kuin ruumiskirstu, jossa valkeat vaatteet olivat kääriliinoina mustien vaatteiden ympärillä, joissa näkyivät hänen polviensa ja kyynäspäittensä jälet ja hänestä oli kuin viruisi hän itse tuossa valkeassa tärkkipaidassa valmiina suletun kannen alla pois kannettavaksi.
Huomisaamuna, elokuun aamuna, hyökkäsi hän ylös sängystä, pukeutui sydän kurkussa ja oli hyvin hermostunut. Hän meni lasten kamariin ja suuteli kaikkia lapsia, jotka hieroivat unta silmistään, ja syleiltyään vaimoaan hypähti hän ajurin rattaille lähteäkseen asemalle. Matka, esimiesten seurassa, hauskuutti häntä ja hänestä tuntui tosiaan hyvältä vähän virkisteleidä. Koti jäi taakse kuin tympeä sänkykamari ja hän oli oikein iloinen saapuessaan Lindköpingiin.
Seuraava päivä vietettiin hienoilla vankilapäivällisillä suuressa hotellissa, jossa juotiin maaherran, mutta ei vankien menestykseksi, vaikka viimemainitun kuitenkin luulisi olleen matkan tarkoituksen. Mutta sitten tuli ilta ja olo yksinäisessä huoneessa. Sänky, kaksi tuolia, pöytä, komuuti ja yksi steariinikynttilä, joka levitti kehnoa valoa alastomille tapeteille. Sihteeri oli ihan hädissään. Ei ollut mitään: ei tohveleja, yönuttua, piippuhyllyä, kirjoituspöytää; ei noita pikkukapineita, jotka muodostivat ihan koko hänen elämänsä. Entä vaimo ja lapset? Mitenkähän ne nyt voivat? Olivatkohan terveitä? Sihteeri tuli rauhattomaksi ja synkeäksi. Kun hän aikoi vetää kelloaan, ei ollut kellonavainta. Se jäi kotiin kellotelineelle, jonka kerran hänen vaimonsa morsiamena ollessaan oli hänelle ommellut. Hän asettui makuulle ja sytytti sikarin. Mutta sitten täytyi hänen nousta ottaakseen erästä kirjaa matkalaukustaan. Kaikki oli siihen niin huolellisesti ladottu, että hän pelkäsi tekevänsä pahaa siivoa. Mutta kun hän siinä kaiveli, niin löysi tohvelit! No kaikkea se eukko ehtii ajatella! Ja sitten sai hän kirjan käsiinsä! Mutta ei tullut luvusta mitään. Siinä loikoessaan ajatteli hän menneitä päiviä, vaimoaan kymmenen vuotta sitten. Ja silloin ilmestyi kuva menneiltä ajoilta ja nykyinen haihtui sikarin sinisen ruskeihin sauhuihin, jotka kierrellen kohosivat sadeveden tahraamaan lakeen. Ja hän kaipasi rajattomasti. Jokainen lausuttu tyly sana viilsi hänen korvaansa ja hän katui vaimon jokaista karvasta hetkeä, joiden tuloon hän oli syypää. Viimein nukahti.
Huomenna työtä ja uudet päivälliset ja maljat tirehtöörin, mutta ei vieläkään vankien menestykseksi. Ilta yksinäisyyttä, autiota, kolkkoa. Hän halusi puhella vaimolleen. Ja hän otti esiin paperia ja asettui kirjoituspöydän ääreen. Ensimäiseen kynänvetoon kirje töksähti. Mitä hän panisi? "Mamma hyvä", kirjoitti hän aina silloin kun lähetti kotiin kirjelapun, jossa ilmoitti syövänsä kaupungilla. Mutta nyt ei hän kirjoittanutkaan mammalle, vaan entiselle morsiamelle, rakastajattarelle. Ja sitten hän kirjoitti "Lilly, rakkaani", kuten muinoin. Kömpelösti se alussa kävi, sillä niin monta kaunista sanaa oli jokapäiväisen, arkipäiväisen elämän raskas, kuiva kieli unohduttanut; mutta pian hän lämpeni, ja nyt muistuivat ne jälleen mieleen kuin menneet säveleet; valssin tahtia ja romanssi-katkelmia; sireeniä ja pääskysiä, auringonlaskuisia iltoja peilikirkkailla ulapoilla; kaikki elämän kevätmuistot häilyivät esiin auringon pilvinä ja ympäröivät häntä. Sivun alimmaiseen laitaan laittoi hän tähden kuten rakastavaiset tavallisestikin ja kirjoitti sen viereen — aivan kuin ennen — "Suutele tähän!" Kun hän oli kirjoittanut kirjeen ja luki sen läpi, tunsi hän poskiaan kuumentavan ja oli vähän kuin nolona. Miksi, sitä ei hän tarkoin tiennyt. Mutta hänestä tuntui kuin olisi hän uskonut salaisimmat tunteensa jollekin, joka ei ehkä niitä ymmärtänyt.
Pani kuitenkin kirjeen postiin.
Kesti pari päivää ennenkuin vastaus tuli. Odotellessaan kuleksi hän lapsellisen hämillään ja hermostuneena.
Mutta sitten tuli vastaus: mies oli koskenut oikeaan kieleen ja keittiön kärystä ja lapsenkamarin melusta kuului laulu kirkas ja sointuisa, lämmin ja puhdas kuin ensimäinen rakkaus. Ja sitten alettiin lähetellä rakkauskirjeitä kahden puolen. Mies kirjoitti joka ilta ja saattoipa päivilläkin lähettää postikortin. Toverit kummastelivat häntä. Hän alkoi nimittäin pitää puvustaan ja ulkomuodostaan niin tarkkaa huolta, että alettiin epäillä hänen joutuneen rakastelusuhteisiin. Ja hän olikin rakastunut, uudelleen! Hän lähetti vaimolleen valokuvansa, ilman silmälasia, ja vaimo hänelle kiharan päästään. He kirjoittelivat lapsellisuuksia ja mies oli ostanut värillistä kirjepaperia, jossa oli kyyhkysten kuvia. Mutta eiväthän he vielä olleetkaan kuin keski-ikäisiä ihmisiä, eivät lähelläkään viittäkymmentä, vaikka olivat elämän taistelujen vuoksi ruvenneet tuntemaan itseään vanhoiksi. Mies oli viime vuonna lyönyt laimin vaimonsa avioliitossa, ei niin paljon kylmyydestä kuin kunnioituksesta, sillä vaimo oli hänelle etupäässä lasten äiti.