Matka läheni loppuaan. Nyt alkoi hän tulla levottomaksi ajatellessaan kohtaamista. Hän oli vaihdellut kirjeitä lemmityn kanssa; tokkohan äiti ja perheen äiti hänelle riittäisikään? Hän pelkäsi pettyvänsä kotiin palatessaan? Hän ei tahtoisi nähdä vaimoaan kyökkiriepu käsissä eikä lapset helmoissa kun tämä lähestyisi häntä syleilläkseen. Heidän oli tavattava jossain muualla, kahden. Kutsuisiko hän hänet vastaansa kohtaukseen Vaxholmalle, ravintolaan, jossa he kihlausaikoinaan olivat viettäneet niin monta iloista hetkeä? Kas sepä oli hyvä keksintö! Sielläpä asuen sopisi parina päivänä palautella muistoon menneiden kevätpäivien ensimäistä iloaikoja, jotka eivät koskaan palaa.
Hän istuutui tekemään ehdotustaan pitkällä, hehkuvalla kirjeellä, johon vaimo vastasi myöntävästi heti ensi postissa, onnellisena kun mies oli esittänyt ihan hänen tuumansa.
Kahden päivän päästä oli mies Vaxholmalla ja laittoi huoneet ravintolassa kuntoon. Oli kaunis syyskuun päivä. Söi päivällisensä yksin suuressa salissa, joi lasin viiniä ja tunsi itsensä nuoreksi jälleen. Niin valoisaa ja ilmakasta täällä oli! Tuolla siniset vedenselät ja vain rantain koivut olivat väriä vaihtaneet. Puistossa kukkivat vielä upeimmillaan daliat, ja resedat tuoksuivat kukkapenkkien laiteilla. Joku mehiläinen pujahti vielä ehtyviin kupuihin, mutta palasi pettyneenä takaisin pesäänsä. Salmeen tulivat ja sieltä lähtivät purjehtijat heikossa tuulessa ja käännöksissä leputtivat purjeet ja piiskasivat jalusnuorat ja lokit lensivät pelästyksissään ja kirkuen silakan pyytäjäin luota, jotka istuivat ryypiskellen veneissään.
Hän rupesi kahville verannalle ja odotteli höyrylaivaa, joka oli tuleva kello kuusi.
Levottomana, kuin outoa kohtaloa odotellen, maleksi hän edestakaisin balkongilla, tähystellen tuonne selälle ja kaupungin puoleiselle salmelle nähdäkseen joko laiva tulee.
Vihdoin kohosi savu Tenölandetin männiköiden takaa. Sydämensä alkoi hieman jyskyttää, hän joi lasin likööriä. Lähti sitten alas rantaan. Nyt näkyi savupiippu keskellä salmea ja pian näki hän keulatangon lipun. Tulikohan hän vai oliko sattunut esteitä? Ei muuta kuin jollekin lapselle jotain, ja hän ei olisi lähtenyt kotoa ja sittenhän olisi miehen oltava yötä yksin täällä hotellissa. Lapset, joita hän ei ollut muistellut viime viikkoina hyvin paljon, tuntuivat ilmestyvän nyt kuin jokin haitta vaimon ja hänen välilleen. Viimeisissä kirjeissään olivat he puhelleet hyvin vähän lapsista, kuten koettaen karkoittaa tunteistaan häiritseviä sivuseikkoja tai todistajia.
Asteli pitkin laituria, joka narisi jalkain alla, kunnes pysähtyi seisomaan pollarin viereen ja tuijotteli laivaan, jonka runko suureni ja vanavesi virtaili sulavana kultana sinisellä, hieman värähtelevällä veden pinnalla. Nyt näki hän väkeä liikehtivän yläkannella ja matroosien puuhaavan keulassa touvien kimpussa.
Ja sitten vilkkuu valkoista tuolla yläällä perämiehen kopin vieressä. Mies on yksin laiturilla, ei siis voitane juuri vilkuttaa muille kuin hänelle; eikä kukaan muu vilkuttane kuin vaimo. Mies ottaa nenäliinansa ja vastaa tervehdykseen. Mutta huomaa, ettei hänen nenäliinansa ole valkea, sillä jo kauan sitten alkoi hän käyttää värillisiä, säästeliäisyydestä. Höyrylaiva huutaa, singnaleerataan ja kone hiljentää, laiva lähenee nyt laituria ja mies tuntee vaimonsa. Tervehtivät silmillään, mutta eivät vielä voi puhua pitkän välimatkan vuoksi. Laiva tulee laituriin. Hän se on, eikä kuitenkaan hän. Kymmenen vuotta! Muoti on muuttunut, vaatteiden kuosi toinen. Ennen saarsi hänen hienoja, tummia kasvojaan kuin kehyksiin siihen aikaan käytetty bahytti, joka soi otsan paistaa avoinna; nyt hänen kasvojaan varjosti jonkinlainen miehen hattua ilkeästi apinoiva päähine; ennen kuulsi hänen sorea vartalonsa pienin, leikkivin piirtein kauniisti poimuilevan visiittikapan peitosta, joka veikistellen kätki ja ilmaisi olkapäiden pyöreyden ja käsivarsien liikkeet; nyt rumisti koko olentoa pitkä kuskitakki, joka kuvasti vaatteet, mutta ei vartaloa, ja kun vaimo astui laivan porraslaudalta, näki mies hänen pienen jalkansa, johon hän oli ihan rakastunut ennen, silloin kun se oli tiiviissä nappikengässä, virutettuna suippuiseen kiinalaistohveliin joka ei sallinut jalkaterän ponnahdella noissa tanssivissa rytmeissä, mitkä häntä ennen hurmasivat.
Hän, eikä hän! Mies syleili häntä, suuteli. Kysyivät vointia ja mies lasten vointia. Ja lähtivät rannalta.
Sanat kömpelöitä, kuivia, vastahakoisia. Kummallista! He ikäänkuin häpesivät toisiaan, kirjevaihtoonsa eivät vihjailleetkaan.