Eivätkö ne nähneet, miten heille naurettiin? Tietysti, se on selvä. Mutta he kai eivät olleet muuta odottaneetkaan, ja siksi he eivät hämmästyneet, eivät suuttuneet. He kyllä kaipasivat tulevan ajan ihanteellisuutta, mutta nykyajalta eivät he näyttäneet kaipaavan kerrassaan mitään.
Mutta peräistuimella olija, mies, hän huomasi naurun kyllä ja siksi kääntelehti hän levottomana kuin syntipukki tuomiolla. Minkätähden oli hän niin arka?
Tulin ajatelleeksi rouva X:ää. Hänkö se siinä piti lippua ja koetteliko mies piiloitella?
Ja sitten ajattelin Napoleon III:tta. Mitähän hän olisi tuuminut, jos olisi nähnyt nuoruutensa utopian lipussa liehumassa, Napoleon pienen kirjoittajan ruumissaatossa. Ja Eugènie Marie de Montijo olisi tullut Avenue de la Grande Arméelta ja tavannut rouva X:n täällä ajopeleissä istumassa (jos se nyt oli rouva X.)
— Ka, päivää, olisi hän sanonut, vai sinä varastit minun Ludvigini aatteen!
Ja rouva X vastaisi:
— Eihän hän sitä uskalla tunnustaa, vätys, ei uskalla sinun vuoksesi, ja siksi minä sitä julistan. Katsopas tuota raukkaa miestä, joka istuu tuossa pukilla ja vapisee. Ne on sankareja, ne! Ja puhuvatpa sitten vielä heikosta sukupuolesta.
— Siitä ei Ludvig koskaan puhunut. Hän kyllä tiesi, että historiassa pitäisi olla: Eugènie I 1853-1870 siinä missä on Napoleon III 1852-1870.
— Ja ei tahdota meille antaa äänioikeutta?
— Mitä me äänioikeudella, kun on kerran absoluuttinen veto-oikeus? Keisari oli vähäpätöisin koko keisarikunnassa; sillä hänellä ei ollut ääni- eikä veto-oikeutta. Minulla oli ainakin viimeinen.