He asuivat seurahuoneella. Vaimo kävi kävelemässä sairaan kanssa päivällä. Hän marssi hitaasti kuin vanha mummo toverinsa vieressä. Hänestä tuli toisen kainalosauva. Ja hän oli nuori ja veri kiehui. Hän näki miten nuoret leikkivät, kuuli kuinka he soittivat, tanssivat.
Kaksi vuotta eli hän kuin sairaanhoitajatar ainakin. Maailma surkutteli häntä, mutta kukaan ei tahtonut auttaa.
Kolmantena vuonna tulivat he jälleen Lysekiliin. Eräänä iltana istuessaan sairaan huoneessa ja nähdessään akkunasta, miten tulet loistivat seurahuoneen salista, jossa meriupseerit tanssivat nuorten tyttöjen ja rouvien kanssa, ja kuullessaan pianon viettelevät sävelet, syttyi hänessä hehkuva halu päästä mukaan. Nuoruutensa nousi kiihkeään kapinaan sairashuonetta, kahletta vastaan. Hän nousi ylös ja sanoi:
— Anna minun mennä vähän tanssimaan, yksi tanssi vain. Ei suinkaan sinulla mitään sitä vastaan ole?
— En minä siitä hyvillänikään ole, mutta sinun pitää päästä.
Ja hän meni.
Sairas jäi yksin, ei saanut unta. Lakanat polttivat ruumista ja hän tahtoi nousta ylös ja lähteä tanssipaikalla, vaan ei voinut.
Aamulla palasi vaimo, rusoittavana, säkenöivän iloisena.
Mies iloitsi nähdessään häntä sellaisena ja samalla se häntä loukkasi.
Seuraavana ehtoona illallisen jälkeen jäi nainen seurapiiriinsä kun mies lähti levolle. Mies valvoi vuoteellaan ja kuuli hänen laulavan muille heidän laulujaan.