Seuraavana iltana jäi mieskin toisten luo, sillä hän luuli saavansa hauskaa. Mutta seurustelu kävikin äänettömäksi, jäykäksi. Häntä nukutti hirveästi, mutta hän ei tahtonut lähteä. Viimein ei auttanut muu. Hän nousi ja sanoi hyvät-yöt. Kääntyi sitten vaimonsa puoleen.
— Minä olen luvannut laulaa tänä iltana, sanoi vaimo.
Mies ei ilennyt pyytää vaimoa lähtemään. Ja lähti yksin.
Päästyään huoneeseensa, kuuli hän pianon soivan valssia ja näki akkunasta vieraan herran syleilevän vaimoaan rinta rintaan puserrettuna, pää herran olkapäätä vasten, ohi liihoitellen.
No ihmeppäs nyt tämä? Hän oli tanssinut erään herran kanssa. Niin, mutta hänhän oli sanonut laulavansa?
Viikko tämän jälkeen näki mies kaksi tummaa olentoa puutarhassa jasmiinipensaikon takana. Ja tiesi ken oli toinen, sillä hän tunsi jokikisen hienon piirteen vaimonsa ruumiista. Ja he syleilivät, kuten tanssiessakin, ja he suutelivat. No ihmepäs tämä nyt oli? Jos suutelivat. Mutta vaimo oli luvannut suudella vain miestään. Miksi pitää mennä lupailemaan sellaista, jota ei voi pitää!
Mies kuoli kohta tämän jälkeen; ja maailma rupesi istumaan oikeutta.
Vainaja vapautettiin, mutta eloon jäänyt tuomittiin syylliseksi.
Paha kyllä langetettiin tuomio ilman tutkimusta. Paha kyllä ei olisi tutkia voitukaan, kun toinen asianomainen oli kuollut.
Siksi pitäisi tuomitseminen yleensä jättää valistuneen tulevaisuuden tehtäväksi.
Se, joka ei niin kauan jaksa odottaa, voi tutkia mitä kirjoitettu on.
Satu Tobiaasta ei ole niinkään typerä, vaikka onkin apokryyfinen; laulu
Asrasta on siitä vialla, että se on runoutta. Ja "Erään nuoruuden
ystävän varoitus" on liian moraalinen.