— Miksen surisi minä, jonka elämä on mennyt hukkaan?
— Mennyt hukkaan? Sinä olet synnyttänyt kolme lasta ja voisit käyttää aikasi heitä kasvattaaksesi.
— Minä en sovellu lapsille.
— Hm, hm! Sinä et sovellu lapsille. Mutta sinun tulisi koettaa sovelluttaa itseäsi lapsille; se on työtä yhteiskunnan hyväksi ja kunniakas elämäntehtävä, kunniakkaampi kuin veistämönpäällikön virka.
— Niin, jos olisin vapaa.
— Sinä olet vapaampi kuin minä. Minä olen sinun hallintosi alla. Sinä määräät minun tulojeni käytön. Sinulla on 500 dollaria taskurahoja käytettävänä mielin määrin, mutta minulla ei ole taskurahoja yhtään. Minun täytyy kerjätä kassasta, se on sinulta, kun tahdon tupakkarahoja. Etkö olekin vapaampi kuin minä?
Rouva ei vastannut, mutta koetteli ajatella. Tuloksena oli se että he päättivät ruveta pitämään omaa taloutta. Ja rupesivat.
"Kallis ystäväni", kirjoitti rouva Blackwood joku aika sen jälkeen eräälle ystävättärelleen, "minä kärsin ja olen kuolon väsynyt. Mutta minä tahdon kärsiä loppuun saakka, sillä ei elämässä ole mitään enää onnettomalle naiselle, jolla ei ole mitään minkä hyväksi elää. Minä tahdon näyttää maailmalle, että minä en voi alistua syömään miehen armoleipää, ja siksi tahdon minä tappaa itseni — työllä…"
Hän nousi ylös ensimäisenä aamuna kello 9 ja siivosi miehen huoneen. Sitten eroitti hän kyökkipiian palveluksesta ja meni ostoksille kello 11.
Kun mies tuli kello 1 kotiin aamiaiselle, ei ruoka ollut kelvollista.
Piian vika.