Hetket kuluivat vireästi. Nousivat pöydästä ja menivät kahville saliin, jossa oli piano.
— Kuinkahan minun pienoiseni jaksavat, tuumi rouva, heräten nyt vasta huumauksesta.
— Istupas ja laula, sanoi mies ja avasi soittimen.
— Mitä minä laulan? Tiedäthän sinä, etten ole laulanut moniin aikoihin.
Kyllä, hän tiesi kyllä, mutta nyt hän tahtoi laulua. Vaimo asettui pianon ääreen ja soitteli preludioita. Rämisevä kapakkapiano kalisi kuin irtohampaat.
— Sano mitä minä nyt laulan? kysyi vaimo ja kääntyi miehen puoleen.
— Sinä tiedät, Lilly, vastasi mies tohtimatta hänen silmiinsä katsahtaa.
— Sinun laulusi! Niin, kun minä sen vaan muistaisin!
— Ja sitten hän lauloi: "Maa kaukainen mikä se lienee, miss' armaani asustelee."
Mutta oi, ääni oli ohut, terävä ja mielenliikutus sen teki epäpuhtaaksi, hetkin kuin huuto sielun sisimmästä, tunne keskipäivän katoamisesta ja illan lähenemisestä. Sormet, jotka olivat askaroineet raskaassa työssä, eivät helposti osuneet oikeihin tangentteihin ja soitin oli soitettu pilalle; vasaroista kangas kulunut ja vain puut napsahtelivat metallikieliin.