Tuossa oli pienoinen tupa ahtaassa tilassa, puutarhurin ja luotsivanhimman asumusten välillä, punaisen säleaidan sisällä, verannoineen ja puutarhatilkkuineen.
Muinaiset muistot havahtivat. Tuolla, tuossa kamarissa syntyi ensimäinen. Riemua, juhlaa! Laulua ja nuoruutta! Tuossahan oli heidän istuttamansa ruusupensas. Tuohon he laittoivat maamansikkalavan, mutta ei ollut sitä siinä enää, se oli nurmikoksi ruohottunut. Saarnipuissa oli keinun jälet, mutta keinua ei ollut.
— Kiitos kauniista kirjeistäsi, sanoi vaimo ja puristi miehen käsivartta.
Mies punastui, ei vastannut. Sitten kääntyivät he kulkemaan hotellille päin, miehen kertoessa kaikellaista matkaltaan.
Mies oli antanut laittaa aterian suureen saliin, heidän entiselle pöydälleen, jossa he muinoin olivat aterioineet. Ruokaluvuitta rupesivat syömään.
Ja nyt olivat he kahden jälleen. Mies otti leipäkorin ja tarjosi vaimolleen. Tämä hymyili. Eipä mies ollut aivan tuonoon ollut niin kohtelias. Mutta oli nyt taas niin uutta ja hauskaa aterioida ravintolassa ja pian keskustelivat he lämmenneinä, kuten duettoa, toinen ehättäen jotain kertomaan toisen puhuessa, muistutellen sitä tai sitä mennyttä, ja he elivät muistoissa. Katseet loistivat ja kasvojen pienet rypyt tasoittuivat. Oi sitä kultaista, ruusunhohteista aikaa, joka on ihmisellä vain kerta, jos on, jota niin monilla, monilla ei ole ollenkaan. Herkkuihin päästyä kuiskasi mies jotain tarjoilijattarelle, joka pian toi pöytään pullon sampanjaa.
— Rakas Aksel, mitä sinä ajatteletkaan? sanoi rouva kuten nuhdellen.
— Kevättä, mikä meni, mutta mikä palaa. — Mutta hän ei ajatellut oikeastaan sitä, sillä vaimon nuhteissa juolahti mieleen tummana hiipien kuin kissa, kuva lapsenkamarista ja jauhopuurosta.
Mutta mieli selkeni jälleen, ja ruusunpunainen viini kosketti taas muistojen kieliin ja he antautuivat menneisyyden lumoisaan huumaukseen.
Mies istui nyt kyynärpää pöytää vasten ja käsi silmillä kuten koettaen karttaa häiritsevää nykyhetkeä, nykyhetkeä, jota hän niin oli halunnut.