Sitä ei hän tiennyt.
Kolmen kuukauden päästä valmisti hänen vaimonsa häntä valituin sanoin tietämään, että hänen isänilonsa tulisi suurentumaan kaksinkertaiseksi. Mies ei oikein ihastunut. Mutta eihän tässä tieltä kääntyä auttanut, vaikka avioliitto näkyikin olevan kaikkea muuta kuin huokea laitos.
— Mutta antaahan olla, tuumi hän ja rupesi iloisemmaksi, — nuorempihan perii vanhemman kapalorievut, vai mitä? Ne ei siis maksa mitään ja muuten, täytyyhän niiden elää niidenkin.
Tuli isäksi toisen kerran.
— Sinä pusket täydellä höyryllä, — ilmaisi aivoituksensa eräs toveri, joka oli nainut mies, mutta jolla ei ollut lapsia kuin yksi.
— Piru vie, mutta mitäs siinä tekee?
— Pitää olla järkevä!
— Järkevä? Kuulehan nyt, hyvä veli! Naimisiinhan sitä mennään sen tähden että — — minä tarkoitan, ei juuri vartavasten sitä varten, jotta, että — — mutta kuitenkin kaikessa tapauksessa myöskin sentähden jotta — — Hyvä! Me olemme naimisissa, sillä hyvä.
— Eipä ihan. Ja toinen asia, veli, jos toivot, että sinun kannattaisi käyttää puhdasta tärkkipaitaa ja olet taipuvainen huolimaan virkaylennystä, niin on absoluuttisesti välttämätöntä, ettei housunlahkeistasi roiku rimsuja eikä hattusi paista punaiselta.
Ja tuo järkevä kuiskasi muutamia jären sanoja hänen korvaansa.