— Siitä ei varmaa! Mutta mikäpä tietää? Minä kyllä uskon, mutta eihän minun uskoni todista mitään!
— Niin, mutta on niin hauskaa uskoa, uskotaan pois, uskotaan, että meillekin tulee vielä kerran kevät! Uskotaan nyt!
— Niin, uskotaan, sanoi mies ja kietoi kätensä vaimon vyötäisille.
Leivän puute.
Hän oli ylimääräisenä kauppakollegiumissa 1200 kruunun palkalla. Hän oli rakastanut nuorta tyttöä, jolla ei ollut myötäjäisiä; rakkaudesta, kuten hän itse selitti; päästäkseen juoksemasta tanssiaisissa ja kaduilla, sanoivat ystävät. Miten liekään ollut, parin yhdyselämä oli alussa onnellista.
— Ai kuinka huokeaa on elää naimisissa, — huudahti hän kerran, häätouhut kestettyään. — Sama summa, joka tuskin riitti ennen poikamiehelle, riittää nyt miehelle ja vaimolle. Se avioliitto, on se sentään mainio keksintö. Neljän seinän sisällä on miehellä mitä hän ikinä kaipaa: asunto, kellari, sveitseria — kaikki. Eikä ruokalistoja, ei juomarahoja, ei uteliasta porttivahtia aamuisin kurkkimassa, kun lähtee kaupungille rouva käsikynkässä.
Elämä hymyili hänelle, voimansa kasvoivat yhä ja hän teki työtä miehen lailla. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut elonvoiman niin itsessään tulvehtivan ja aamuisin hypähti hän sängystä kuin ponnahtaen ja mainiolla tuulella; hän oli kuin nuorentunut.
Kahden kuukauden päästä, kun ikävystymistä ei vielä tuntunut, ilmaisi pikku rouva hänelle eräitä toiveita. Uutta iloa, uusia huolia, mutta niin ihania kantaa! Oli heti hommattava tulot suuremmiksi, jotta voitaisiin ottaa arvokkaasti vastaan tuota tuntematonta maailman mattia. Mies hankki käännöstyötä. Pieniä, somia vaattehuisia oli siellä täällä huonekalujen päällä, kehto se odotti porstuassa ja pieni tuli terveenä ja ehin nahoin surujen maailmaan.
Isä oli hurmiossa; mutta kuitenkin tunkihe sieluun jonkinlainen pelko katsellessa tulevaisuutta kasvoista kasvoihin. Menot ja tulot eivät pysyneet tasapainossa. Täytyi kuroa kukkaron viilekkeitä toalettirasioissa. Bonjourin ompeleet alkoivat valeta, paidan rinnan kätki suuri lapiokravatti, housunlahkeisiin ilmestyi rimsuja, joiden tähden viraston vahtimestarit alkoivat häntä katsella halveksien. Sitäpaitsi täytyi hänen pitentää työpäiväänsä.
— Tässä pitää panna toppi piimäparroille, — tuumi hän itsekseen. —
Mutta millä tavalla?