— En minä sitä tarkoittanut, — peruutti toinen. — Kieroa peliä, poika!
— En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!
— Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.
— Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!
— Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän. Kai älyät puolesta sanasta?
Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.
Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.
He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa; päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen kyllästynyt.
Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies sellaista epäillä?
Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten, pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin hänen silmiään.