Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin rakkaussuhteidensa seurauksista.
Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.
— Mikä sinulla on? — kuiskasi vaimo ja punehtui.
— En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!
Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle, jossa laski hänet maahan.
— Sinä uuvutat itsesi, rakkaani — sanoi vaimo häädellen, turhaan koettaen irtautua hänen syleilystään.
— Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai — lisäsi hän — miten monta tulleekaan!
Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.
— Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.
— Mitä sinä puhut!