— Nyt riittää! — ilmaisi lohduton aviomies. — Nyt pannaan piste.
Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.
Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.
Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva tuli sisään vähän tarinoimaan.
— Mitenkäs nyt rouva jaksaa? — alkoi vieras.
— Kiitos, siinä menee! Entä itse?
— Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan arvoinen, kun aina täytyy vahtia!
— Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa…?
— Ah — —? — — —
— Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa! Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.