— Tai molemmat! —
— Ei taida mikään siinä auttaa.
— Entä oppineet, ajavat hottiinsa ruunun ruokaa? —
— Niin, oppineet, niillä on niin paljon parempaa ajateltavaa, ja onhan sopimatonta kirjoittaa tällaisista asioista; niitä ei voisi lukea ääneen.
— Mikä on pääasia.
Jonka jälkeen nuo kaksi naista alkoivat kertoa toisilleen kovia kokemuksiaan.
Seuraavana kesänä täytyi asua kaupungissa kellarikerroksessa kaidan kujan varrella ja tyytyä näköalana katuojaan, joka löyhki niin, ettei akkunoita voitu avata.
Vaimo ompelee samassa huoneessa, jossa lapset leikkivät; mies, jonka on täytynyt erota virastaan, kun ei ollut siistiä pukua, kirjoittaa puhtaaksi vierushuoneessa ja murisee pienoisten meluamista. Väliovesta kohdellaan toisiaan tylyin sanoin.
On helluntai, iltapäivä. Mies venyy repaleisella nahkasohvalla ja tarkastelee ruudusta kujan toisella puolella näkyvää akkunaa. Siellä hoksaa hän tytön, jonka mainittiin viettävän huonoa elämää, koristeleivan iltakävelylleen. Toalettipeilin vieressä on hänellä syreenikimppu ja kaksi appelsiinia. Välittämättä uteliaista katseista, kiskoo hän kureliivit kiinni tanakoille povilleen.
Eipä nuo vietä niinkään huonoa elämää, tuumi celibaattiin tuomittu itsekseen, yhtäkkiä leimahtaen liekkiin. — Tässä maailmassa saa elää vain kerran ja elettävä on, vieköön se sitten vaikka mihin.