Vaimo, joka juuri tulee huoneeseen, hoksaa hänen katseittensa esineen. Silmänsä leimahtavat; loppuun palavan rakkauden viimeinen kipenä tuikkii tuhkan alta ja sytyttää hetkellisen mustasukkaisuuden.
— Eiköhän lähdetä lasten kanssa Eläintarhaan? kysyi vaimo.
— Näyttelemään viheliäisyyttä? — vai? Kiitos kunniasta!
— Mutta täällä on niin kuuma. Minä lasken uutimet alas.
— Avaisit paremminkin akkunan!
Mies arvaa vaimon ajatukset ja nousee itse avaamaan akkunaa. Ulkona istuu hänen neljä pienokaistaan katukäytävän laidalla lähellä likaviemärin suuta. Ne tallustelevat kuivassa katuojassa ja leikkivät appelsiinin kuorilla, jotka ovat löytäneet kadulta roskien seasta. Miehen sydäntä kalvaa ja itku tuli kurkkuun; mutta köyhyys oli tylsistänyt hänet niin että hän vain seisoi toimetonna kädet ristissä.
Yhtäkkiä pullahti kaksi liejuvirtaa likaviemärin torvesta, täytti tulvallaan katuojan ja kasteli lasten jalat, ne alkoivat huutaa tukehtumaisillaan löyhkään.
— Pane lasten päälle, että pääsevät ulos, mutta joutuin! — huusi mies aivan lohdutonna tuosta sydäntä vihlovasta näystä.
Isä lykkäsi korivaunua, jossa pienin oli, ja äiti talutteli toisia. He tulivat Klaran hautausmaalle, tavalliseen käyntipaikkaansa tummarunkoisten lehmusten lehväkatoksen alle, joka oli vihreä ja rehevä, kuten maa olisi lannoitettu ruumiilla, jotka tänne oli haudattu. Soitettiin iltakirkkoon. Köyhiä mummoja kulki ryhmittäin kirkkoon istumaan niille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi rikkailta penkinomistajilta, mitkä olivat virkistäneet sieluaan puolipäiväsaarnalla ja nyt hyllyivät vaunuissaan kuninkaallisessa Eläintarhassa. Lapset kiipeilivät latteilla hautakivillä, jotka oli koristettu vaakunoilla ja muistokirjoituksilla.
Aviopuolisot istuivat penkille lähellä lapsen vaunua, jossa pienin kellotti imien maitopulloaan. Kaksi koiraa, läheisen haudan ruohikosta liikehtien, antautui kevättunnelmiinsa pyhäin kellojen soidessa.