Nuori, elegantti aviopari, taluttaen silkkipitseihin ja samettiin puettua tyttöstään, asteli ohi. Puhtaaksikirjoittaja-rukka katseli nuorta keikaria ja tunsi hänen olevan entisen toverinsa Kauppakollegiosta; mutta eipä tämä viitsinyt tervehtiä. Katkera kateuden tunne kalvoi kirjurin mieltä niin kovin, että hän tunsi tämän n.s. epäjalon tunteen nöyryyttävän itseään pahemmin kuin surkean kohtalonsa. Kantoiko hän kaunaa tuolle toiselle sen vuoksi, että tämä nyt oli saanut toimen, jota hän itse muinoin oli tavoitellut? Ei. Mutta saattoihan kateus olla hänen oikeudentuntonsa toinen puoli ja hänen kärsimyksensä sitä suurempi, kun tunsi kokonaisen kansanluokan tuomituksi aivan perinnöllisesti samaan kurjuuteen. Hän oli vakuutettu siitä, että nuo yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden ikeellä kytketyt vaivaishoitolais mummo-rukat kadehtivat hänen vaimoaan, ja oli ihan varma, että monet näistä jalosyntyisistä vainajista, jotka lepäsivät täällä vaakunaisissa hautaholveissaan, olisivat kadehtineet häntä hänen lastensa vuoksi, kun heidän itsensä oli täytynyt erota elämästä ilman sukukartanonsa perijää. Tosin on elämä aina vajanaista, mutta miksi pitää lihavain palain joutua niille, joilla ennestään on mukava olla ja mistä se johtuu, että voitto aina lankee suurarpajaisten järjestäjille? Ne jotka eivät jätä jälkeensä perintöjä, saavat tyytyä messuun, iltakirkossa nimittäin (heidän noudatettavakseen ovat luodut se moraali ja ne hyveet, joita halveksivat muut, joille taivaan portit aukeavat kultaa kilistämällä). Mutta hyvä, vanhurskas Jumala, miten on hän jakanut onnen lahjat niin väärin? Parempi olisi tosiaan ollut elää hyviä päiviä ilman huonoa jumalaa, joka vielä on ollut kyllin rehellinen ilmoittamaan, että "tuuli puhaltaa kusta hän (tuuli) tahtoo" ja tunnustamaan, ettei hän puutu meidän asioihimme. Mutta ilman kirkkoa ei ole lohdutusta nykyisissä olosuhteissa! Mutta pitääkö sitten olla lohdutusta? Parempihan on laittautua siihen kuntoon, ettei ole pakko turvautua lohdutukseen. Vai mitä?
Nämä hänen mietteensä keskeytti vanhin tytär pyytäen lehmuksen oksaa päivänvarjoksi nukelleen. Isä tuskin ehti nousta penkiltä sitä taittaakseen, kun jo poliisikonstaapeli huomautti tivakasti, ettei puihin saa koskea. Uusi nöyryytys! Ja samalla käski konstaapeli hänen pitämään huolta, etteivät lapset nouse hautakiville, sillä oli olemassa asetus, joka sen kielsi.
— Parasta on kun mennään kotiin — huudahti kirjuri sortuneena. —
Hyvää pidetään huolta kuolleista, huonoa elävistä!
He vaelsivat kotiin.
Mies ryhtyi taas työhönsä. Hänen oli kirjoitettava manuskriptien jälkeen puhtaaksi akateeminen väitöskirja "Liika-asutuksesta".
Hän ei voinut olla tutkimatta vähän sisältöä ja hän alkoi siis lukea vihkoa.
Nuori kirjoittaja, joka oli n.s. eetillistä eli naissuuntaa, saarnasi paheellisuutta vastaan.
— Mitä paheellisuutta? kysyi kirjuri itsekseen. — Sitä, jonka voimasta olemme tähän maailmaan tulleet; sitä, jota pappi vihkiessään käskee harjoittamaan sanoilla: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!"
Ja nuori kirjailija kirjoitti: Suvun lisääminen avioliiton ulkopuolella olisi tuhoatuottava pahe, sen surullisen kohtalon takia, johon ne lapset joutuvat, joilta on riistetty tarvittava hoito. Avioliitossa sitä vastoin oli velvollisuus päästää halunsa valloilleen. Tätä todistaa muun muassa se seikka, että laki turvaa naisen muniakin, ja hyvällä syyllä.
— On siis olemassa, ajatteli kirjuri, — hyvä sallima aviolapsilla, mutta ei äpärillä. Mokomaa nuorta filosoofia! Ja kappas lakia, kun turvaa munia! Millä oikeudella irtautuvat siis nämä mikroskooppisen pienet oliot joka kerta, kun kuu muuttaa muotoaan? Olisipa sietänyt panna poliisi vartioimaan pyhiä munia.