Hän nukkui sisarten kanssa samassa huoneessa, leikki heidän leikkejään, kylpi heidän kanssaan yhdessä eikä kenenkään päähän pistänyt ajatella, että hän oli eri sukupuolta kuin siskot. Vanhemmat sisaret rupesivatkin pian häntä hoitelemaan ja heistä tuli hänen koulumestarinsa ja tyranninsa.
Hän oli aika vankka poika, mutta, niin monien hellyyden esine kun oli, lelliteltiin hänet vähitellen pilalle ja avuttomaksi.
Kerran livahti hän vapauteen muonalaisten poikain kanssa. He menivät metsään ja reittivät puihin, särkivät linnunpesiä ja kivittelivät oravia. Fritiof oli onnellinen kuin vankilasta päässyt ja ei tullut kotiin päivälliselle. Pojat poimivat mustikoita ja uivat järvessä. Ensi kerran eläissään oli hänellä hauska päivä. Kun hän iltapuoleen tuli kotiin, niin sielläkös oli hätä. Äiti oli levoton ja murheissaan ja purki suoraan iloaan, kun sai hänet kotiin jälleen, mutta naimaton täti Agata, rouvan vanhempi sisar, joka talossa valtikoi, kiehui kiukusta. Oli rikos, ettei poikaa kuriteta. Fritiof ei käsittänyt, mikä tässä oikeastaan oli rikos, mutta täti Agata sanoi, että tottelemattomuus oli rikos. Fritiof väitti vastaan ja sanoi, ettei häntä koskaan oltu kielletty leikkimästä muonalaisten lasten kanssa, eikä sitä oltukaan, sillä olihan itsestään selvää, ettei sitä sallittaisi. Mutta täti piti päänsä ja äidin näkyvissä raahasi hän pojan huoneeseensa antaakseen hänelle vitsaa. Hän oli kahdeksan vuoden ikäinen ja aika rohkeakasvuinen.
Kun täti työnsi kätensä hänen pöksyn kaulukseensa avatakseen pöksyt, värisi pojan ruumis kuin vilutaudissa; kurkkua tukeutti ja sydän jyskytti. Hän ei huutanut, mutta tuijotti kuin älytön tuohon vanhaan eukkoon, joka melkein mairitellen pyysi häntä tottelemaan eikä vastustelemaan. Mutta kun nainen paljasti hänen ruumiinsa, kuohahti hän häpeästä ja raivosta ja hyppäsi sohvalle, josta huimi sokeasti ympärilleen. Hän tunsi jotakin saastaista, hämäräperäistä, ilettävää lehahtavan tuosta naisesta ja hänen sukupuolihäveliäisyytensä nousi vastarintaan.
Mutta täti karkasi vihan vimmassa hänen kimppuunsa, kaatoi hänet tuolille, raastoi paidan auki ja pieksi häntä. Ensin hän huusi, huusi kiukusta, sillä kipua ei tuntunut, potki kuin puistutuksissa päästäkseen irti; sitten hän yhtäkkiä oli ihan liikkumatta ja vaiti.
Kun kääkkä oli työnsä tehnyt, ei poika noussut, vaan virui maassa pitkällään.
— Nouse ylös, sanoi täti apealla, särkyneellä äänellä.
Poika nousi ja katsahti häneen. Naisen toinen poski oli kalpea, toinen punainen. Silmissä kiilui outo liekki ja joka jäsenensä vapisi. Poika katsoi häntä kuin ilkeää elukkaa ja ylimielisesti hymyillen, kuten tietäen tätin sytyttämässä halveksumisentunteessaan itsensä tuota naista paremmaksi, säväytti hän hänelle päin silmiä vain tuon ainoan, ylpeän ja halveksivan: "Perkele!", jonka oli äsken oppinut muonalaisten lapsilta. Sitten vetäisi hän vaatteet ylleen ja juoksi pois; äidin luo, joka istui ruokasalissa ja itki.
Hän tahtoi kaivata vääryyttä äidilleen, mutta äiti ei uskaltanut häntä lohduttaa. Silloin meni hän kyökkiin, jossa piiat antoivat hänelle rusinoita kaapista.
Tästä lähtien ei hän saanut nukkua siskojen huoneessa, vaan muutettiin hänet äidin sänkykamariin. Hänestä siellä oli kuumaa ja ikävää ja kun äiti hellyydessään monta kertaa yössä tuli käärimään peittoa hänen ympärilleen, häiriytyi hänen unensa ja hän vastaili äkäisesti äidin kysellessä oliko hänellä hyvä olla.