— Ai, Jessus sentään, jos rouva tulisi.
— Noo, no — — —.
Rouva kulki samassa avoimen kyökin oven ohi, mutta kääntyi heti pois ja meni pihalle.
Fritiofista tuntui tukalalta ja hän pujahti huoneeseensa.
Heille oli tullut uusi puutarhuri. Naisväki viisaudessaan oli hankkinut siihen toimeen naineen miehen, päästäkseen kyökin ovissa juoksentelemisista. Mutta kova onni, puutarhuri oli ollut naineena miehenä niin kauan, että hänen avioliittonsa hedelmä oli ehtinyt kypsyä hempeäksi neitoseksi.
Eipä Fritiof-herra kauan ollut hoksaamatta tuota ihanaista kukkaista tarhan muiden ruusujen joukosta. Koko hänen säästetty suopeutensa toista ihmissuvun puolta kohtaan, jota puolta hän itse ei osunut olemaan, alkoi nyt ilmetä ja kohdistui tuohon nuoreen tyttöön, joka oloihinsa nähden oli kasvultaan kaunis ja joka oli vähän saanut sivistystäkin.
Fritiof alkoi maleksia puutarhassa ja seisoskeli pitkät ajat jutellen hänen kanssaan tytön kyykkiessä lavoilla tai kitkiessä kukkia. Mutta tyttö hakasteli ja siitä pojan mieltymys kasvoi.
Eräänä päivänä ratsasti hän metsässä ja näki siihen aikaan sielussaan ainaisina hourekuvina tytön, joka oli hänestä kaiken täydellisyyden ilmaus. Hänen mielensä oli ihan sairas kaivatessaan saada olla yksin tämän läheisyydessä ilman vahteja ja pelkoa siitä, että joku pahastuisi. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli suurennellut tuon kaivatun onnen niin äärettömäksi, että hän ei enää tuntenut voivansa elää ilman tyttöä.
Hevonen kulki käymäjalkaa ohjat höllällään yli polun ja metsästäjä myykätti hajamielisenä selässä. Yht'äkkiä näki hän jotain vaaleaa vilkkuvan puiden välissä ja sieltä tuli puutarhurin tytär. Herra Fritiof laskeutui satulasta ja tervehti. Sitten kulkivat he tietä pitkin puhellen keskenään ja hevonen käveli heidän jälestään. Fritiof puhui hämärin sanoin rakkaudestaan, mutta tyttö hylki tarjouksia.
— Mitäs haastelemme mahdottomia, sanoi tyttö.