— Mitä mahdottomia? huudahti toinen.
— Mitenkäs minä, tyttö rukka, rikkaan ja hienon herran rouvaksi.
Huomautus oli oikea ja herra Fritiofin oli peräytyminen. Rakkautensa oli rajaton, mutta hän tiesi, että hänen oli mahdoton viedä tyttöä sen hurttaparven läpi, joka vartioi kotia ja kontua ja joka varmaan repisi hänen hirvi-rukkansa kappaleiksi.
Tämän keskustelun jälkeen vaipui hän hiljaiseen, synkeään toivottomuuteen.
Syksyllä muutti puutarhuri tuntemattomasta syystä pois. Herra Fritiof suri lohduttomasti kuusi viikkoa, sillä hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa oli mennyt, koskaan ei hän enää muka rakastaisi. Ja niin meni syksy.
Joulunaikaan vihittiin uusi piirilääkäri lähistöllä virkaansa. Hänellä oli täysikäisiä lapsia, ja kun tätit aina olivat sairaina, alettiin seurustella. Lääkärin täysikäisissä lapsissa oli myös yksi täysikäinen tyttö. Eipä kestänyt pitkää aikaa kun jo Fritiof rakastui häneen kuolettavasti. Hän häpesi ensin uskottomuuttaan edellisen muistolle ja äkkiä alkoi hän arvella, että rakkaus lienee kai jotain persoonatonta, koska se kohdistuu milloin siihen, milloin tähän; omistajalle asetettu valtuutus.
Heti kun vahtiväki oli saanut hajua tästä taipumuksesta, pyysi äiti poikaansa kahden kesken puheille:
— Sinä olet nyt siinä ijässä, alkoi emä, jolloin alkaa katsella vaimoa.
— Se on jo katsottu, rakas mamma, sanoi poika.
— Minä pelkään, että olet kiirehtinyt liikaa, sanoi äiti. Sillä tytöllä, jonka sinä sanot valinneesi, ei ole sellaiset moraaliset periaatteet, joita sivistyneellä miehellä on oikeus vaatia.