Tultuaan ruokasaliin, sai hän hetken odottaa vaimoaan. Mies tuumiskeli mitä pian tapahtuisi ja miehistihe kohtaamaan Helèneä.
Ja sitten hän tuli! Levollisena, hymyillen, voitonriemuisena, mutta kauniimpana kuin koskaan ennen.
Tumma tuli silmissä; ja mies, joka oli luullut hänet näkevänsä alas luoduin luomin, punastui kuin vastanainut, masentui perin pohjin. Nainen se nyt oli voitollinen viettelijä ja mies kaino vietelty.
Mietityt sanat eivät miehen huulilta tulleet; hän nousi ylös, voitettuna, meni nöyrästi häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.
Helène keskusteli kuten tavallisesti, sanallakaan osottamatta käänteen elämässään tapahtuneen.
Kun mies sitten vei Helènen kirjoitelman valtiopäivätalolle, riehui raivo hänen sielussaan, mutta tulevan autuuden toivo rauhoitti hänet.
Iltasella, kun hän aivan uskaliaasti naputti Helènen ovelle, oli se lukossa.
Se oli lukossa kolme viikkoa. Albert ryömi kuin koira vaimon helmoissa, totteli hänen pienintäkin vihjaustaan, täytti kaikki mitä hän tahtoi; turhaan.
Silloin puhkesi kiukku valloilleen ja hän sanoi Helènelle päin kasvoja kaikki. Helène vastasi rajusti, mutta kun vaimo huomasi olleensa liian luja ja miehen hioneen poikki kahleensa, niin hän antautui!
Ja mies oli taas kahleissa. Hän puri, repi niitä, mutta ne pitivät.