— Ennätänkö sinne jalan?
— Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista kirkkolahden yli.
— Onko kirkkolahti sitten jäässä?
— Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.
— Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata kesähuoneenne talveksi?
— Käypä se kai laatuun!
— Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.
Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa voimassaolevien asetusten kanssa.
Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.
Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän, kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle, hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä hän pysähtyi ja näki — lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi venettä. — Vene on vajotettu turpoamaan.