— Tulkaa sitten tyhjentämään se.
— No, mitäs nyt sillä?
— Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle yhdeksitoista.
Ei, ketään ei haluttanut.
Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä, jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle; riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa, hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.
Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla, tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.
Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.
Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan, aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko ja vaimon veli.
Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:
— Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen, kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin kanssa?